Miten tämä hulluus alkoi?
Ensimmäinen koiramme tuli perheeseeni 1970-luvun lopussa, kun "perimme" isovanhempieni pitkäkarvaisen mäyräkoiranartun "Bellan". Hyvin pian sen jälkeen, vuonna 1980, meille tuli walesinterrierin urospentu "Lurvi" (Black Spot Xtronie) Gitta Ringwallin Black Spot-kennelistä. Olin silloin 12-vuotias, ja Lurvin kanssa rupesin harrastamaan aktiivisesti. Kävin vuosia toko-kentällä ja kisasinkin hiukan, osallistuin kenneljunioreiden kesäleirille, kävin jonkun verran näyttelyissä ja junior handlerkisoissa (ne olivat silloin aika uutta, eivät ollenkaan niin ammattimaisia kuin nykyään) ja opettelin trimmaamaan.
Rakkaina muistoina nuoruuden koiratouhuista ovat Messukeskuksen näyttelyt, kun "koiraystävien" kanssa vietimme siellä aina koko viikonlopun aamusta illan viimeisiin hetkiin saakka näyttelyhuumassa. Muutaman kerran olin siellä myös töissä taulutyttönä, eli kehässä kirjaamassa tuloksia taululle. Tuohon aikaan Messari järjestettiin kahdesti vuodessa, keväällä ja syksyllä.
Miellyttävä muisto on myös Hassen eli Hans Lehtisen ystävällisyys ja rohkaisu. Vein vuoden ikäisen Lurvin hänen trimmaamoonsa trimmattavaksi ja tulin kertoneeksi osallistuvani junior handlerkisoihin. Hasse oitis kysyi, että osaanko walesia esittää. Koska suoritukseni oli mitä ilmeisemmin varsin puutteellinen, hän näytti kädestä pitäen, miten se pitäisi tehdä. Samalla hän antoi arvokasta rohkaisua epävarmalle, mutta innostuneelle tytölle.
Parhaana koulutuksena kasvattajan arkeen olivat ne kerrat kun toimin Irmeli Salasmaan (Dixie Sound walesinterrierit) "kenneltyttönä" silloin tällöin, kun Irmeli reissasi näyttelymatkoilla. Pentujen ja muutaman aikuisen walesin ja airiksen hoito koulun ohella opetti, että kasvattajan työ on rankkaa, mutta antoisaa. Siitä huolimatta, tai sen seurauksena, halu olla itsekin kasvattaja syttyi.
Tapahtuma, jolla oli vaikutusta rodun valintaanikin, oli vuoden 1984 Tukholman näyttely. Nimittäin siellä esitettiin ensimmäisen kerran Pohjoismaissa agilitynäytös. Laji oli vasta keksitty Englannissa ja jotain täysin uutta. Näytös teki valtavan vaikutuksen, innostuin todella ja päätin, että agilityä rupean seuraavan koirani kanssa harrastamaan. Siihen asti olin halunnut itselleni norwitchin, mutta agilityn ketteryys- ja vauhtivaatimus sai harkitsemaan rotua uudelleen.
Rodunvalintaan vaikutti lopulta sattuma. Kotoa muutettuani opiskelujen aloittaminen lykkäsi oman koiran hankintaa joitain vuosia. Kuin kohtalon oikusta sitten 80-luvun lopussa törmäsin kerran ollessani lenkillä Lauttasaaren rannalla Anna Nurmioon (kennel Top-Knot), jolla oli mukanaan muistaakseni neljä aussia. Peli oli kerralla selvä, aussien liikkuvuus, sosiaalisuus, ystävällisyys ja tottelevaisuus oli juuri sitä mitä halusin. Kävin seuraamassa rotua näyttelyissä, ja jututin joitain kasvattajia. Talvella -91 ryhdyin pennun hankintaan, mutta ajoitus oli huono, Suomesta ei ollut saatavissa ausseja. Siitä suivaantuneena päätin, että parasta se sitten hankkia Tanskasta, siellä kun oli siihen aikaan tunnetusti hyvät aussit. Niinpä sain varattua itselleni narttupennun Jill Grenaaen (kennel Tatong) seuraavasta pentueesta. Elokuussa -91 Jill tuli Suomeen Euroopan Voittaja-näyttelyyn ja toi samalla mukanaan pentuni Jyrän, Tatong's Blue Breezen. Vielä samana syksynä varasin Jilliltä toisen nartun, ja syksyllä -92 kävin Tanskasta hakemassa Jopon, Tatong's Emperor's Jewelin (KANS&FIN&DK&S&LV MVA LVW-97). Näiden mainioiden pakkausten kanssa aloitin sitten elämäni aussimaailmassa. Ja nuo kaksi alkuaikojeni vaikuttajaa, Anna ja Jill, ovat edelleen läheisiä ja rakkaita ystäviä.
Ensimmäinen koiramme tuli perheeseeni 1970-luvun lopussa, kun "perimme" isovanhempieni pitkäkarvaisen mäyräkoiranartun "Bellan". Hyvin pian sen jälkeen, vuonna 1980, meille tuli walesinterrierin urospentu "Lurvi" (Black Spot Xtronie) Gitta Ringwallin Black Spot-kennelistä. Olin silloin 12-vuotias, ja Lurvin kanssa rupesin harrastamaan aktiivisesti. Kävin vuosia toko-kentällä ja kisasinkin hiukan, osallistuin kenneljunioreiden kesäleirille, kävin jonkun verran näyttelyissä ja junior handlerkisoissa (ne olivat silloin aika uutta, eivät ollenkaan niin ammattimaisia kuin nykyään) ja opettelin trimmaamaan.
Rakkaina muistoina nuoruuden koiratouhuista ovat Messukeskuksen näyttelyt, kun "koiraystävien" kanssa vietimme siellä aina koko viikonlopun aamusta illan viimeisiin hetkiin saakka näyttelyhuumassa. Muutaman kerran olin siellä myös töissä taulutyttönä, eli kehässä kirjaamassa tuloksia taululle. Tuohon aikaan Messari järjestettiin kahdesti vuodessa, keväällä ja syksyllä.
Miellyttävä muisto on myös Hassen eli Hans Lehtisen ystävällisyys ja rohkaisu. Vein vuoden ikäisen Lurvin hänen trimmaamoonsa trimmattavaksi ja tulin kertoneeksi osallistuvani junior handlerkisoihin. Hasse oitis kysyi, että osaanko walesia esittää. Koska suoritukseni oli mitä ilmeisemmin varsin puutteellinen, hän näytti kädestä pitäen, miten se pitäisi tehdä. Samalla hän antoi arvokasta rohkaisua epävarmalle, mutta innostuneelle tytölle.
Parhaana koulutuksena kasvattajan arkeen olivat ne kerrat kun toimin Irmeli Salasmaan (Dixie Sound walesinterrierit) "kenneltyttönä" silloin tällöin, kun Irmeli reissasi näyttelymatkoilla. Pentujen ja muutaman aikuisen walesin ja airiksen hoito koulun ohella opetti, että kasvattajan työ on rankkaa, mutta antoisaa. Siitä huolimatta, tai sen seurauksena, halu olla itsekin kasvattaja syttyi.
Tapahtuma, jolla oli vaikutusta rodun valintaanikin, oli vuoden 1984 Tukholman näyttely. Nimittäin siellä esitettiin ensimmäisen kerran Pohjoismaissa agilitynäytös. Laji oli vasta keksitty Englannissa ja jotain täysin uutta. Näytös teki valtavan vaikutuksen, innostuin todella ja päätin, että agilityä rupean seuraavan koirani kanssa harrastamaan. Siihen asti olin halunnut itselleni norwitchin, mutta agilityn ketteryys- ja vauhtivaatimus sai harkitsemaan rotua uudelleen.
Rodunvalintaan vaikutti lopulta sattuma. Kotoa muutettuani opiskelujen aloittaminen lykkäsi oman koiran hankintaa joitain vuosia. Kuin kohtalon oikusta sitten 80-luvun lopussa törmäsin kerran ollessani lenkillä Lauttasaaren rannalla Anna Nurmioon (kennel Top-Knot), jolla oli mukanaan muistaakseni neljä aussia. Peli oli kerralla selvä, aussien liikkuvuus, sosiaalisuus, ystävällisyys ja tottelevaisuus oli juuri sitä mitä halusin. Kävin seuraamassa rotua näyttelyissä, ja jututin joitain kasvattajia. Talvella -91 ryhdyin pennun hankintaan, mutta ajoitus oli huono, Suomesta ei ollut saatavissa ausseja. Siitä suivaantuneena päätin, että parasta se sitten hankkia Tanskasta, siellä kun oli siihen aikaan tunnetusti hyvät aussit. Niinpä sain varattua itselleni narttupennun Jill Grenaaen (kennel Tatong) seuraavasta pentueesta. Elokuussa -91 Jill tuli Suomeen Euroopan Voittaja-näyttelyyn ja toi samalla mukanaan pentuni Jyrän, Tatong's Blue Breezen. Vielä samana syksynä varasin Jilliltä toisen nartun, ja syksyllä -92 kävin Tanskasta hakemassa Jopon, Tatong's Emperor's Jewelin (KANS&FIN&DK&S&LV MVA LVW-97). Näiden mainioiden pakkausten kanssa aloitin sitten elämäni aussimaailmassa. Ja nuo kaksi alkuaikojeni vaikuttajaa, Anna ja Jill, ovat edelleen läheisiä ja rakkaita ystäviä.
Ensimmäinen aussini Jyrä, Tatong's Blue Breeze. Jyrä oli erittäin älykäs, omapäinen ja nopeaoppinen aussi, joka muun muassa suoritti pelastukoirien soveltuvuuskokeen, tokoili ja kisasi hieman agilityssä. Tosin huonolla menestyksellä, Jyrä tiesi tasan tarkkaan milloin kyseessä olivat viralliset kisat ja pisti aina siellä ihan ranttaliksi. Epävirallisissa kisoissa se sen sijaan toimi kuin unelma. Jyrä eli 14v 7 kk ikään.